Kuuluisassa rakettitehtävässä tulevat Post-it- eli tarralaput tutuiksi. Se erinomainen tehtävä antaa sitten eväitä joka suuntaan. Yksi etu on kuvavetoisen kerronnan, ajankulun kuvaamisen ja rytmittämisen hahmottaminen. Pidemmänkin kokonaisuuden saa jäsenneltyä tarralappujen avulla.

Lopputyönohjaushommissa tai joskus lyhytkursseillakin tulee vastaan opiskelijoita, joilla on pitkä käsikirjoitus valmiina ja ehkä joitain kohtauksiakin sommiteltuna, mutta kokonaista albumia on vaikea saada kasaan, etenkin jos käsikirjoitus on kovin tekstivetoinen. Tarralapuista saattaa olla apua tässä hommassa. Jokainen kuva (=ruutu) piirretään omalle lapulleen. Ei tarvitse vielä olla koko tekstiä purettuna kuviksi, aluksi voi piirtää ne kuvat, jotka jo tietää ja alkaa koota tarinaa kohtaus kohtaukselta. Irtolappuja on helppo järjestellä eri järjestykseen ja miettiä sivusommittelua: kuinka monta, minkä muotoisia kuvia (ruutuja) sivulle? Tarvitaanko jonnekin jotain kuvia lisää? Ne voi luonnostella nopeasti ja lisätä. Jotkut kuvat toimivatkin paremmin eri järjestyksessä kuin oli ajatellut; joskus huomaa, että kuvakoot ovat puuduttavia kokokuva-kokokuva-kokokuva-toistoa. Voi miettiä, montako sivua tämä tärkeä kohtaus ansaitsee suhteessa tuohon vähemmän tärkeään ja lisätä tunnelmaa luovia kuvia tai tarkempia rajauksia tarpeen mukaan. Tunnelma ja luettavuus muuttuvat kuvien määriä ja paikkoja vaihtelemalla. No, nämäkin ovat tuttuja asioita rakettitehtävästä. 

On vaikeaa yrittää hahmottaa visuaalisia kokonaisuuksia omassa päässään ajatellen. On aina helpompaa, kun on jotain konkreettista ja muunneltavaa silmien edessä. Lappuilua voivat myös ulkopuoliset kommentoida. Pään sisäänhän eivät muut näe.

Tämä ei suuresti poikkea siitä sisällöllisestä järjestelemisestä, mitä esimerkiksi lehteä taittaessa tehdään InDesignillä. Sarjakuvissa se suunnittelu/ajattelutyö vaan täytyy tehdä käsin.  

-roju