Tämä on tehtävä, jonka teetän jokaikisellä sarjakuvakurssillani. Tämä on hyödyllisin yksittäinen tehtävä, jonka tiedän.

Näennäisen yksinkertainen tehtävä havainnollistaa monia kuvakerronnan ongelmakohtia, joita sarjakuvaharrastajat eivät edes tiedä omaavansa. Kun puhutaan käsikirjoituksesta, poikkeuksetta lähes kaikki opiskelijat lähtevät liikkeelle tekstistä päässään tai paperilla. Siitä seuraa kuvitusmaisia, tekstivetoisia kuvakäsikirjoituksia. Tässä simppelissä stoorissa puretaan tapahtumat kuviksi ja näytetään ne. Harjoituksesta on hyötyä muilllekin kuin die hard-sarjakuvaharrastajille: samoilla taidoilla on käyttöä elokuvaa tehdessä, vaikka sitten kuvaisi perhefilmiä.

------------------------------

Tähän tehtävään eri vaiheineen menee koko päivä. Kannattaa pitää ruoka- ja kahvitaukoja, että jaksaa. Ihanteellinen ryhmäkoko 12-20 oppilasta.

Tavoitteet:
Harjoitella ajankulun kerrontaa sarjakuvissa. Opiskelija voi kokeilla, minkä verran ja millaisia kuvia lukija tarvitsee ymmärtääkseen ruutujen kertoman tarinan. Lopuksi tehdään sivusommittelua: mitä ja minkä muotoisia ruutuja sivuille. Tarvitaanko johonkin kohtaa sivunkääntöyllätys. (Hyvä esimerkki sellaisista löytyy esim. Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga 1:sta.)
 
Tarina (käsikirjoitus) kirjoitetaan taululle:
1 Raketti lähtee astronautti kyydissään.
2 Raketti laskeutuu Kuuhun ja astronautti pystyttää sinne lipun liehumaan.
3 Hän palaa kotiin keskelle juhlallisuuksia,
4 mutta huomaa sitten tulleensa väärälle planeetalle.

Välineet:
lyijykynä, A4-arkista leikattuja lappusia. (n. 10X10 cm, yhdestä arkista tulee 6 samankokoista kpl)
Seinä tai taulu, johon näitä voi kiinnittää nastoilla, sinitarralla tms. 
Luettavaksi:
David Mamet: Elokuvan ohjaamisesta (kopioi jokaiselle oma kpl esseetä, jaetaan myöhemmin)

Tehtävän kulku:
Opiskelijat jakautuvat neljään ryhmään, 3-5 oppilasta yhdessä ryhmässä. Jokaiselle ryhmälle annetaan yksi lause kuvitettavaksi vähintään 5-6:lla kuvalla. ENNEN kuin saa piirtää, opiskelijat KESKUSTELEVAT ryhmässään ja päättävät keskenään, miten kuvittavat ryhmänsä osuuden. Kun he ovat päättäneet mitä kuvia tarvitaan, he piirtävät ne irtolapuille, 1 kuva per lappu.

HUOM. Tarina kerrotaan vain kuvilla, tekstiä ei tarvita.

Loppuratkaisu on aina yllätys. Ryhmä, jolle viimeinen lause tulee, saa itse ratkaista, mistä astronautti huomaa tulleensa väärälle planeetalle.   

Kun kuvat ovat valmiita (kannattaa sopia jokin aika, esim. 30 min tähän ensimmäiseen vaiheeseen keskusteluineen ja piirtämisineen), ryhmät kiinnittävät ne järjestykseen taululle. Tarkastellaan yhdessä, miten tarina kulkee. Yleensä pyydän toisen ryhmän jäseniä kertomaan, mitä toisen ryhmän ruuduissa tapahtuu. Tekijät eivät saa itse selittää. Näin mahdolliset epäselvät kuvat nousevat esiin.

Yleensä tässä vaiheessa kuvat ovat kokokuvia, joissa joka kuvassa raketti lentää tai ukko kävelee.

Jaan opiskelijoille Mamet'n tekstin, joka kertoo montaasin käytöstä. Se luetaan (n. 10-15 min). Tässä välissä voisi olla vaikka ruokatunti tai muu pieni tauko.

Toisessa vaiheessa ryhmät ottavat lappusensa takaisin seinältä, keskustelevat taas ja piirtävät sitten ainakin 5-6 kuvaa lisää oman lauseensa kuvitukseksi. Tässä kohden he voivat muuttaa kuvanrajausta (lähikuvia, erikoislähikuvia jne. - On hyvä kerrata kuvakoot ja kertoa, että näyttämällä kasvot lähikuvassa saadaan lukijan tunteet mukaan). Tässä yhteydessä voi piirtää myös rinnakkaisia kuvia samasta tilanteesta. Japanilaisessa sarjakuvassa käytetään tapahtumien kuvaamiseen paljon enemmän kuvia kuin länsimaisessa, yhtä pientä hetkeä saatetaan kuvata eri puolilta tai luoda tunnelmaa näyttämällä ympäristön yksityiskohtia.

Kun toisen vaiheen kuvatkin ovat valmiit, ryhmät kiinnittävät taas kuvansa järjestykseen seinälle ja edessämme on verrattomasti laajempi tarina. Hetken tarkastelun jälkeen kuvien paikkoja aletaan järjestää uudelleen: niitä voidaan siirtää, vaihtaa toisiin, ottaa pois tai tarvittaessa piirtää vielä uusia. Tämä on tehtävän aikaavievin osuus: kuvia järjestellessä huomaa selkeästi, miten jännitystä luodaan (säikähtänyt ilme, sitten hirviöt eikä toisinpäin), millaista kerrontaa tule eri kuvakokoja käyttäen (lipun pystytys lähikuvina on dramaattisempi kuin kokokuvina, Kuun pinnalle laskeutuminen on juhlallista, kun näytetään tomuun iskeytyvä jalka lähikuvassa), miten lukusuunnat toimivat (kumpaan suuntaan raketti tulee, kumpaan palaa), käyttää toistoa (matka tuntuu pidemmältä jos raketti lentää avaruudessa kolmen kuvan verran kuin jos vain yhden). On tärkeää, että tässä vaiheessa seurataan vielä käsikirjoitusta.

Viimeiseksi katsotaan, miten vähillä kuvilla tarinan voi vielä kertoa ymmärrettävästi. Mitä kuvia kannattaa kuitenkin säästää tunnelman vuoksi?

Lappujen pohjalta voi myös suunnitella sivusommittelua. Neliönmallisia kuvia mahtuu pystysivulle max 6 kpl, mutta mitkä kuvista voisi suurentaa vaikka koko aukeaman kokoisiksi? Mitä kuvia millekin sivulle, niin että aukeamista tulee kauniita tai kokonaisuuksia tms. Tehokkain yllätys on oikean sivun viimeinen ruutu, jossa on kauhistunut ilme - cliffhanger houkuttaa kääntämään sivua ja katsomaan, mitä kuvan henkilö kauhistui.

Lappumetodi on varsin toimiva, jos tekee pidempää sarjakuvatarinaa ja haluaa kertoa sen elokuvamaisen visuaalisesti. Tämän tehtävän paras puoli on se, että ihmiset pääsevät eroon tekstivetoisesta, kuvittavasta tavasta kertoa. Se, mitä tehtävän annista haluaa soveltaa myöhemmin omiin töihinsä, on omassa harkinnassa. 

-----------------------------------------

Sarjakuvan parissa jatkaville voi painottaa, että tämä on vain yksi tapa kertoa sarjakuvatarinaa. Hyvin kuvavetoinen ja elokuvamainen, soveltuu mainiosti toiminnan kuvaamiseen. On myös muita oikeita tapoja, riippuen siitä mitä haluataan kertoa ja millaista tunnelmaa luoda. "Kirjallisempi", kuten Lynda Barry tai Chris Ware. "Taiteellisempi", kuten Kramer's Ergotin tai Glömpin tekijät. "Runollisempi" kuten Tiina Pystynen. Warehan on itse asiassa useaan otteeseen kritisoinut elokuvan vaikutusta sarjakuvaan. Jos aikaa on, voidaan lukea Waren mietteitä ja analysoida hänen sarjakuviaan, joissa kamera ei tosiaankaan liiku eivätkä kuvakulmat vaihdu. Minkälaista tunnelmaa luo se, verrattuna tähän? Millaisten tarinoiden kerrontaan mikäkin tapa sopii?

Mielenkiintoinen kirjapari esiteltäväksi tässä yhteydessä on Edmond Baudoinin Le premier voyage /Voyage. 80-luvulla Baudoin teki albumin Le prémier voyage (Futuropolis). Kymmenen vuotta myöhemmin japanilaisessa Kodansha-kustantamossa innostuttiin Baudoinin tyylistä. 48 sivua oli kuitenkin liian lyhyt tarina Japanin markkinoille, joten he pyysivät Baudoinia piirtämään tarinasta uuden version pienempään sivukokoon ja pidempänä. Uusi versio julkaistiin myös ranskaksi nimellä Le voyage (L'Association). On mielenkiintoista katsoa, millä tavalla tarinan rytmitys muuttuu kun sivuja onkin kolme-neljä kertaa enemmän. Itse kertomus pysyy samana, alussa on mies menossa töihin. Mutta hän ei menekään työpaikalleen vaan jää ajalehtimaan Nizzan kaduille. Kirja kertoo ihmisistä ja tapahtumista, joita mies kohtaa. Laajempi sivumäärä mahdollistaa tunnelmoinnin, tilanteiden rauhallisen syventämisen. Mukana on jonkin verran uusia kohtauksia, mutta emme silti edelleenkään saa varsinaista selitystä sille, mitä miehelle tapahtuu. Ehkä hänen mielensä järkkyy.

-roju