Eddie Campbell kirjoittaa elokuvan keinojen käyttämisestä sarjakuvassa blogissaan:
http://eddiecampbell.blogspot.com/2007/02/in-thrall-to-cinematic-principle_21.html

Harmi, ettei Chris Waren mietteitä aiheesta taida olla kirjalllisena missään(?). Lavahaastattelussa Luzernissa Ware kertoi että hänen mielestään sarjakuvat ovat menneet alaspäin 30-luvun jälkeen, kun ovat alentuneet apinoimaan elokuvan halpahintaisia temppuja. Toista oli alkuaikojen sanomalehtisarjakuvien aikaan (Pikku Nemo, Gasoline Alley ja muut). Ware kertoi pitävänsä tietoisesti kuvakulmansa samana, kuvakoon muutokset pieninä ja muutenkin kerronnan mahdollisimman "epädramaattisena". Yhden ruudun tulisi olla kuin yksi nuotti sävelmässä, olisi mieletöntä jäädä kuuntelemaan yhtä nuottia eikä pitäisi jäädä tuijottamaan yhtä ruutuakaan.

Eiköhän kyse kuitenkin ole tyylilajeista, siitä millaisia tarinoita haluaa kertoa, mikä on tarkoituksenmukaista. Mutta miten näitä opiskelijoille avaat?

Supersankarit ja japanilainen sarjakuvahan ovat pääosin hyvin "dynaamisia" kerronnaltaan, elokuvien malliin.

David Mametin Elokuvan ohjaamisesta on aivan erinomainen teksti luettavaksi ja keskusteltavaksi tässä yhteydessä. Mamet puhuu montaasin taidon katoamisesta, siitä, kuinka nykyään näkee paljon elokuvia, joissa kamera vain seurailee päähenkilöä. Kuvarinnastusten käyttö voisi kuitenkin luoda tunnelmaa paljon tehokkaammin. Minusta se on sarjakuvaan erinomaisesti sopiva keino myös. Sinänsä hupaisaa, että dramaturgi Mamet siirtyi elokuvaan teatterin puolelta, ei "visuaalisemmasta" elokuvakoulusta... Taiteenlajit uudistuvat ulkoapäin.
 
Avaruusrakettitehtävää voisi ehkä laajentaa tämänkin suuntaan, ottamalla kakkosvaiheessa mukaan eri kuvakoot ja -kulmat. Ehkä voisi kuitenkin miettiä oman tehtävänsä tälle, tuon rakettihomman purku kestää isommalla porukalla muutenkin jo aika kauan.

-roju